Paino asiaa

Kaikki varmaan tietää sen tunteen kun ei saa nostettua ahteria ylös patjalta. Sen kun otat vaan kiinni lähtöotteesta ja nouset ylös. Ei, ei se vaan aina nouse. Kuulostaako tutulta, se oli ainakin minun lähtötilanteeni kun aloittelin kiipeilyn. Istumalähdöt tuotti tuskaa ja silloin suurin syy ei ollut oma paino vaan tekniikka ja voiman puute. Silti olen ollut aina sitä mieltä että alhaisemmasta painosta ei ole haittaa.

Jos katsot huippu kiipeilijöitä niillä ei juuri näy olevan ylimääräisiä kiloja. Miehillä rasvaprosentit ovat alle kymmenen prosenttia ja naisilla viidentoista alapuolella. Hyvät kiipeilijät ovat todella hoikkia ja syystäkin. Lajissa, jossa pitää raahata omaa kehoa ylöspäin aina vain pienevillä otteilla, toivot todellakin jossain vaiheessa että ylimääräistä ei ole. Kiipeilijät eivät yleensä ole mitään lihaskimppuja vaan lihakset ovat pienempiä verrattuna kehonrakentajiin. Lihas painaa tunnetusti enemmän kuin läski ja isoilla lihaksilla on hankalampi kiivetä. Naisilla ei tunnetusti ole niin paljon voimaa kuin miehillä, ja saman voimatason saavuttaminen voi olla mahdotonta. Siksi olen ajatellut, että pienikin pudotus painossa voi olla eduksi kiipeilyssä, jolloin painon ja lihasten voiman suhde paranee. Nyt voin todellakin sanoa näin se on.

En ollut ennen raskautta lihava vaan ihan normaalipainoinen. Olin kuvitellut että kerään raskauden aikana ylimääräistä ja kannan niitä kiloja pitkään. Miten sitten kävikään. Koska turhaa painoa ei tullut, niin ei sitä tarvinnut liioin tiputtaakaan. Kaksi kuukautta synnytyksestä paino oli sama kuin ennen raskautta. Nyt puoli vuotta lapsen saamisesta paino on alhaisempi kuin koskaan. Syitä painon laskuun on useita. Aloitin liikkumaan heti kun oma olotila salli ja tykkään puuhastella vauvan kanssa, joka tarkoittaa paljon nostelua ja kanniskelua päivän aikana. Imetän, joka kuluttaa 500 kcal päivässä ja sitten on se polttoaine jolla pitäisi jaksaa tehdä kaikki eli ruoka. Sillä puolella olisi paljon parannettavaa. Syön suhteellisen terveellisesti ja mahaani uppoaa enemmän sapuskaa kuin mieheni, silti vaikuttaa että en syö riittävästi. Minusta tuntuu että proteiinin saanti on liian vähäistä suhteessa miten paljon treenaan. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin ruveta panostamaan siihen mitä syön, mutta parempi se on nyt kuin ei milloinkaan.

Palataan siihen väitteeseen, että alhaisempi paino olisi vaikuttanut positiivisesti kiipeilyyn ja voimatasooni. Olen viime aikoina ihmetellyt parantunutta kiipeilyäni erityisesti liikkeiden sujuvuus on lisääntynyt ja pienet otteet ei tuota mitään ongelmaa. Dynot ovat ilmaantuneet kiipeilyyni, joita en ennen juuri tehnyt. Tietysti voimat ovat voineet kasvaa vuoden aikana, mutta jotenkin epäilen sen olevan koko totuus. Nyt kun olen muutaman kerran campustellut niin huomaan eron entiseen. Ennen jaksoin juuri roikkua keivin campusrimoissa ja nyt pystyn suhteellisen kevyesti siirtämään käsiä ylemmille rimoille. Dynoissa taas heilurin pysäyttäminen onnistuu paremmin. Oli syy parantuneeseen kiipeilyyn missä tahansa olen iloinen siitä, että jotain kehitystä on tapahtunut. Tällä hetkellä olen tyytyväinen painooni enkä toivo sen tippuvan yhtään enempää, joten kiinnitän tästä lähdin enemmän huomiota syömiseen. Kunnollinen ruoka parantaa palautumista ja mahdollistaa hyvän treenauksen. On tyhmää käyttää paljon aikaa ja energiaa treeneihin, jos kropassa ei ole polttoainetta lihasvaurioiden korjaukseen. Väsynyt kroppa tuo mukanaan huonot kiikut, ja sitä en halua. Nyt panostan siihen, että kiipeilyn jälkeen tulee nautittua puolen tunnin sisään jotain palauttavaa olkoon se banaani tai lasillinen kaakaota, mitä nyt kotoa sattuu löytymään.

Nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki…

Aamulla kun herään tunnen itseni väsyneeksi, sitä toivoisi voivansa pysyä sängyssä koko päivän ja vain nukkua, nukkua ja nukkua. Ei, minulle ei ole suotu sitä mahdollisuutta, että vain lepäisin enkä sitä edes lopulta haluakaan. Taas on yksi huonosti nukuttu yö takana. Nousen ylös ja lähden pojan kanssa olohuoneeseen. Aamuisin kun katson pientä lastani, joka hymyilee leveästi, maistaa hieman lelua, jonka jälkeen nostaa itsensä konttausasentoon ollen valmiina lähtemään kohti uusia seikkailuja. En voi olla ajattelematta miten voisin olla itsekäs ja jäädä sänkyyn, kun toinen haluaa kokea maailman ihmeitä.  Hänelle maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia oppia asioita.

Aamupalaa syödessäni katselen toisella silmällä kun poika touhuaa omiaan ja toisella selailen hajamielisesti facebookia. Kello hiljaa etenee ja rupean pakkaamaan tavaroita. Vauvalle tarvittavat tavarat ja itselle kiipeilykamat mukaan. Ahtaudumme autoon ja ajelen kohti hallia. Väsyttää ja silmäluomet painaa samalla mietin onko tässä mitään järkeä? Miksi haluan kiivetä ja treenata vauva-aikana? Eikö elämä olisi paljon helpompaa jos vain pysyisi kotona? Vauva-aika on muutenkin raskasta aikaa, ja treenauksen yhdistäminen siihen kuulostaa varmalta keinolta polttaa itsensä loppuun. Etenkin kun meillä ei todellakaan nukuta koko yötä, ei herätä kerran yössä vaan useita. Havahdun ajatuksistani, kun tajuan tulleeni perille. Menemme sisään ja saan ensimmäiset kommentit lapsen mukaan ottamisesta. Vanhempi herra huutaa että kelaajako sieltä tulee. Mieleni tekee sanoa ei vaan kiipeilijä, olen hiljaa ja enkä sano mitään. Maksan kassalle ja siirryn hallin puolelle. Poika nukkuu ja rupean lämmittelemään. Hieman käsien pyörittelyä ja venyttelyä ja sitten lähden kiertelemään hallia.

Pikku hiljaa kroppa alkaa heräämään huomaan miten lämmin tunne valtaa käsivarret ja pää tyhjenee. Kaverini saavuttua väsymyksestä ei ole enää jälkeäkään ja keskustelemme niitä näitä välillä kiivetään kumpikin omia reittejä vuorotellen vauvaa vahtien. Rentoa tekemistä ilman paineita ei suuria suorituksia eikä vääntämistä, mutta se ei haittaa ei tänään, nyt nautitaan yhdessä tekemisestä. Innostun lopulta kiipeämään systeem seinää, jolla saan pienen pumpin aikaan. Katselen campus rimoja, siellä ne ovat ja kutsuvat luokseen. En ole koskenut niihin raskauden jälkeen kertaakaan. Varovasti tunnustelen miltä niistä pitäminen tuntuu ja vedän muutaman leuan. Hienoa sormet ei valita, ja kokeilen siirtää toista kättä ylemmälle rimalle, sehän tuntui helpolta. Iloitsen kun tajuan että pystyn campustelemaan. Nyt tulee muutos treeneihin ja campustelu on osa bouldersessiota.

Kävelen hallilta hymyissä suin ja mietin miten hyvät kiikut oli. Yllätin itseni positiivisesti ja poikakin tuntui viihtyvän kaverin tavaroita tutkien. Nyt taas muistan miksi käyn kiipeilemässä. Saan siitä niin paljon energiaa ja voimaa päivään, että jaksan taas vauva-arkea ja se tekee minusta paremman äidin. Voin hetken tehdä jotain mitä rakastan. Kun käteni koskevat otteita, unohdan kaiken muun vain seuraavalla muuvilla on väliä. Olen niin onnellinen miten ihania kiipeilykavereita minulla on, joiden kanssa käymät keskustelut antaa puhtia huonoimpaankin päivään. Miksi siis en kävisi kiipeilemässä ja treenaisi vauva-aikana, kun saan siitä niin paljon.

Raskaus ja kiipeily, are you crazy?

Tarkoitus ei ollut kirjoitella menneistä asioista enää, mutta tämä teema pyörii vielä liian hyvin mielessäni. Tämä postaus on enemmän itselleni muistoksi mitä tuli tehtyä. Se on tietysti mahtavaa, jos siitä on iloa jollekin muulle. Itse luin raskaana ollessa muutaman amerikkalaisen naisen blogia siitä miten heidän raskaus ja kiipeilyn sujui (http://carriecooper.blogspot.fi/ ja http://mamaclimbs.com/). Itselle siitä oli suurta hyötyä ja ne toimivat vertaistukena, jos muutkin jatkavat elämää normaaliin tapaan raskaudesta huolimatta niin ehkä minäkin voin.

Kiipeily raskaana voi kuulostaa hullulta ainakin niiden mielestä, jotka eivät ole lajia koskaan kokeilleet. En kertonut omalle mummolleni jatkavani kiipeilyä, sillä tiesin että hän ei sitä ymmärtäisi, enkä halunnut huolestuttaa vanhaa ihmistä. Muistan kuinka minulle sanottiin, että en voi kantaa kauppakasseja koska ne ovat liian raskaita. WTF!?! Pitäisikö muka maata vain kotona ja syödä, jotta vauvalle ei kävisi mitään. Monille raskaus tuntuukin olevan aikaa, jolloin annetaan itselle lupa herkutella sillä onhan meitä nyt kaksi.

Se ajatusmalli ei vaan sopinut minulle, minusta ei ole tervettä olla 9 kk paikallaan. Tiesin, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi kiipeilemään ja liikkumaan. Virallisten ohjeiden mukaan liikunnan jatkamista suositellaan ja raskaus viikolle 20 asti voi jatkaa harrastuksia normaaliin tapaan, jonka jälkeen olisi hyvä vaihtaa rauhallisempiin lajeihin. Tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, lajeja jotka sisältävät iskuja, putoamisvaaran tai nopeita suunnanvaihdoksia, esim. jääkiekko, pallopelit, ratsastus ja laskettelu olisi hyvä välttää. Laitesukellus oli myös kielletty, joten kesällä ei käyty vedenalaista maailmaa katselemassa.

Tiukkapipoisen ihmisen mielestä kiipeily kuuluu riskilajeihin, jota olisi hyvä välttää. Itse olen vahvasti toista mieltä. Joku voisi silti kysyä miksi siis ottaa riski, eikö vauvan terveys ole tärkeämpi? Tietenkin asetin vauvan terveyden ensisijalle enkä missään vaiheessa tehnyt mitään missä vauva olisi ollut vaarassa. Oman mielenterveyden säilyttäminen on yhtä tärkeää. Yläköydellä kiipeillessä pikkuinen on täysin turvassa, sillä tippumaan ei pääse kuin muutaman sentin. Mahan kasvaessa siirrytään käyttämään kokovartalovaljaita, joissa on riittävästi tilaa vauvamahalle. Boulderointi on vähän eriasia siinä kiivetään ilman köyttä matalilla seinillä, joiden alla on paksuja patjoja. Itse päätin että vaikeiden reittien projektointi loppuu, sillä niitä kiivetessä tulee väkisin tippumisia ja aina ei voi kontrolloida miten sieltä tullaan alas. Parempi malttaa mielensä ja kiivetä vain mukavuus alueella sekä kierrellen hallia sivusuunnassa. Nivelet saattavat löystyä raskauden aikana, jonka takia otelauta treeneissä on hyvä olla varuillaan. Itse en huomannut suurta eroa ja pystyin tekemään otelautatreeniä raskauden loppuun asti.

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Se aika oli suurta tunteiden myllerrystä. Sitä iloitsi, että vauva oli tulossa mutta samaan aikaan sitä pelkäsi onko minusta äidiksi ja miten käy kiipeilyn? Monille tulee pahoinvointia, mutta itse en kuulunut niihin. Ainoa asia mitä huomasin oli kasvava nälkä ja työpäivän aikana naposteltujen hedelmien ja pähkinöiden määrä lisääntyi. Kiipeilyhallilla piti huolehtia, että evästä ja juomista on riittävästi mukana. Muuten jatkoin kiipeilyä normaaliin tapaan boulderoin ja liidasin. Jotenkin oli jännä huomata miten hormonit alkoivat vaikuttaa, ja yhä enemmän huomasin välttäväni vaikeita reittejä. Yhden kerran raskaus viikolla 10 tipuin köyteen liidatessa, kun jalkaote pyörähti. Sydämeni oli pysähtyä. Hetken jouduin keräilemään itseäni ja muistuttamaan sikiö on niin pieni että sille ei käyn mitään vaikka tipuin. Varmistanut kaverini huomasi tämän ja oli ensimmäinen joka sai tietää tulevasta perheen lisäyksestä. Tuon kokemuksen jälkeen rupesin pelkäämään otteiden pyörimistä liidatessa, ja siksi päätin lopettaa liidauksen raskausviikolla 12. Muita rutiineita joita jatkoin oli keskivartalon treeni, pyöräily töihin, astangajooga ja juoksu. Kävin juoksemassa yleensä kerran viikossa normaaliin tapaan. Astangajooga harjoituksissa pidin pienen tauon raskauden alussa, mutta jatkoin ensimmäisen kolmanneksen lopulla. Treenasin keskimäärin 5-6 kertaa viikossa, joista kiipeilyä 3-4 kertaa.

Toinen kolmannes

Raskauden kulta-aikaa, jolloin kasvoi selvä maha ja enää ei tarvinnut selitellä kenellekään miksi ei liidannut ja projektoinut vaikeita reittejä. Rupesin kiipeämään enemmän köydellä, sillä koin sen mielekkäämmäksi kuin boulderoinnin. Toki kävin silloin tällöin boulderoimassa, mutta se oli enemmän kestävyyspainotteista hallin ympäri pyörimistä, joka kävi nopeasti tylsäksi. Köydellä kiipeillessä pystyin silti haastamaan itseni ja kokeilemaan hieman rajojani. Suurimpana ongelmana rupesi olemaan hengästyminen, ja väkisin pitkillä reiteillä joutui pysähtymään kahvojen kohdalle hengittämään. Kiipeilystä muodostui hyvin paineetonta, en asettanut itselleni tavoitteita ja opin iloitsemaan jokaisesta ylös kiivetystä reitistä. Yllätin itseni monesti kiipeämällä samoja reittejä kuin ennen raskautta nyt vain hieman painavampana. Siirryin käyttämään kokovartalovaljaita raskauden puolivälissä, kun maha rupesi tulemaan kunnolla esiin. Ostin Petzilin valjaat, jotka ajoivat asiansa. Ne eivät ole maailman mukavimmat, mutta se oli ainoa mahdollisuus jatkaa kiipeilyä. Mahan kasvaminen vaikutti joihinkin asioihin enemmän kuin toisiin. Joogassa joutui osan asanoista muokkaamaan ja suorien vatsalihasten tekemisen vaihdoin lankkuasentoon, mutta rauhallisessa juoksussa ei ollut mitään ongelmia. Sykkeitä rupesin seuraamaan tarkemmin, mutta en ottanut suurta stressiä vaikka sykkeet hetkittäin nousivat yli 150.

Viimeinen kolmannes

Normaalisti maha alkaa olemaan sen verran iso, että liikkuminen hidastuu. Omalla kohdalla ei suurta hidastumista tapahtunut. Keväällä siirryin normaaliin tapaan ulos kalliolle kiipeilemään ja pystyin kiipeämään lähes omalla tasollani. Raskausviikolla 28 onnistuin vielä kiipeämään puhtaasti 7a reitin ja muuvittelin 7a+ reittejä. Suurimpana ongelmana ei ollut kasvanut maha vaan hengästyminen, joka ei tietysti yllätä ketään jos painoa on tullut lähes 8 kg lisää normaaliin verrattuna. :) Viimeisen kerran kävin köysittelemässä rv 34, jolloin huomasi kyllä olevansa raskaana jalannostojen käydessä vaikeammaksi. Oman voinnin puolesta olisin pystynyt käymään vielä kiipeilemässä, mutta asuimme tuolloin paikkakunnalla josta oli lähes 200 km lähimmälle kiipeilypaikalle. Se ei kuitenkaan estänyt ettenkö voisi jatkaa treenausta. Loppu raskauden ajan tein pari kertaa viikossa otelautatreenin ja kerran viikkoon joogasin ja keskivartalo treenin. Juoksun lopettelin viikolla 30 ja vaihdoin pyöräilyyn, kun liitokset kipeytyi. Viimeisillä viikoilla aerobinen treeni vaihtui kävelyyn. Viikko ennen synnytystä tein viimeisen otelauta treenin ja joogasin pari päivää ennen pojan syntymää.  

Oma kokemus liikunnasta raskauden aikana on vain positiivinen, jos keho on tottunut liikkumaan niin raskausaikana voi jatkaa normaalia liikkumista. Liikunta auttaa pitämään painon hallinnassa ja antaa energiaa päivään. Hyvä fyysinen kunto auttaa myös jaksamaan vauvan hoidossa, sillä vauvaa tulee kannettua päivän aikana yllättävän paljon. Omalla kohdalla maha oli pieni ja ylimääräistä painoa ei juuri tullut. Minulla oli helppo raskaus ja suuria ongelmia ei esiintynyt, ja yhtenä selityksenä pidän omaa aktiivisuuttani ja positiivista asennetta. Raskauden aikana kannattaa liikkua omien tuntemusten mukaan oli laji sitten mikä tahansa.

Voihan sormet

Ensin huomaan pientä napsumista etusormen rystysestä. Päätän olla välittämättä siitä,  sillä se ei haittaa kiipeillessä. Projektoin itselle vaikeita reittejä entiseen tapaan, käyn kiipeilemässä neljä kertaa viikossa ja muutama projekti saadaan pois päivä järjestyksestä. Elämä hymyilee. Valitettavasti useimmilla reiteillä on pieniä otteita ja mitä pienillä otteilla tehdään, niille tulee valitettavan usein tulee krimpattua. Nyt herään siihen todellisuuteen, että sormet ovat jäykät, nyt ei oireilevain yksi sormi vaan kaikki. Sen huomaa hyvin, kun yrittää aamuisin puristaa kättä nyrkkiin. Voihan nenä, sormien nivelet ovat ylirasittuneet.

Kiroan hiljaa mielessäni minä niin tiesin tämän. Se oli niin odotettavissa enkä tehnyt mitään. Olen vain kiivennyt laiminlyönyt lämmittelyn, venyttelyt ja vastalihas treenin. Mitä muutakaan siitä seuraa kuin ongelmia. Sitä on taas pitänyt leikkiä tulella ja tulihan tunnetusti polttaa, milloin sitä ihminen oppii. Hyvin yksinkertaista, olen kiivennyt liian kovaan ja usein. Minä tiedän miten tärkeää kunnon lämmittely, venyttelyt, riittävä lepo ja vastalihasten treenaus on, silti en ole tehnyt niitä. Hallilla olen sanonut itselleni, että nyt ei ehdi poika nukkuu kopassa äkkiä kiipeämään ennen kuin se herää. Kotona taas en ole mukamas ehtinyt venyttelemään ja treenaamaan, kun poika vie kaiken ajan. Aikaa löytyy aina, jos vain haluaa. Nyt on haluttava ja tehtävä töitä sormien kuntoon saamiseksi.

Samaan aikaan olen kiitollinen siitä tosi asiasta, että heräsin tähän tilanteeseen ajoissa. Vielä ei ole kuulunut maagista poks ääntä sormesta ja pulley ei ole revennyt. Nyt on ohjelmassa sormien kuntouttamiseksi sormien kipeän kohdan hieromista, venyttelyä ja  geelipallon puristelua. Tunnetusti sormien verenkierto on heikkoa ja tarkoitus on lisätä sitä. Yksi keino siihen on kylmähoidot eli pitää kipeää kohtaa kylmässä vedessä noin 30 min. Toistaiseksi en ole kokenut tuota vielä tarpeelliseksi, lisäksi mistä löydän puoli tuntia päivästä että voi pitää käsiä ämpärissä. Nytkin olen ottanut kaiken ylimääräisen ajan käyttöön. Pallon kanssa voi treenata vaikka kauppareissulla, jos ei tarvitse ajaa. Nyt otetaan vähän aikaa iisisti. Ei kosketa pieniin otteisiin vaan keskitytään kestävyyteen kahvareiteillä. No, ei taideta kunnon kestävyystreenin puolelle päästä kun puoli tuntia seinällä on tällä hetkellä mahdotonta pojan ollessa mukana. Ei se mitään, ainahan voi harjoitella dynoja kahvoilla.

Paluu menneisyyteen

Ennen kuin voi kirjoittaa tästä hetkestä saati tulevaisuuden tavoitteista pitää tietää mistä tulee, ja pieneksi hetkeksi palataan ajassa taakse päin. Tästä tulee tarina miten kiipeily tuli elämääni ja muutti sitä peruuttamattomasti. Vuosi taisi olla 2005 vai oliko se 2006 kun kävin kiipeilyn alkeiskurssin, hassua en edes muista milloin se tapahtui. Olin pari vuotta ollut tekemättä mitään liikuntaa, mitä nyt koiran kanssa kävin ulkona. Huomasin paikallisen seuran järjestävän alkeiskursseja, ja suureksi ihmetykseksi sain houkuteltua miehen mukaan. Kurssi sujui hyvin ja opin kiipeilyn perustaidot. Minulla ei ole korkeanpaikankammoa, jolloin ylös pääseminen ei tuottanut ongelmia. Muistan kuinka joku puhui reiteistä, mitä eikö riitäkään että pääsee ylös vaan pitää vielä mennä joillakin tietyillä väreillä. Siinä se nyt oli haaste, jota ei voinut ohittaa. Enää en muista pääsinkö kurssilla oikeaoppisesti reitin ylös, mutta jokin palo siitä jäi sieluuni.

Ensimmäiset kiipeily vuodet olivat hiljaisia, kävimme yhdessä kiipeilemässä silloin tällöin. Pikku hiljaa huomasin jokin huusi sisälläni lisää, haluan kiivetä lisää. Tavoitteet nousivat kiipeily kertojen kasvaessa ja opin alaköysikiipeilyn, jonka jälkeen ne tutut reitit piti kiivetä liidaten. Se asetti pääkopalle uudenlaisen haasteen jota en elämässäni ennen ollut kohdannut. Yhtäkkiä ei riittänyt että kiipesi reitin ylös vaan köysi piti tuoda mukana, ja jos epäonnistuit niin löydät itsesi ilmasta tippumassa alaspäin. Oma tahto ei suostunut antamaan pelolle valtaa, vaikka näin jälkeen päin asian myöntäminen itselle olisi tehnyt asioista paljon helpompaa, silloin tippuminen oli asia josta ei puhuttu. Kiipesin reitit ensin yläköydellä ja varmistin, että osaan joka ikisen muuvin ennen kuin lähdin liidaamaan sitä. Jos reitillä rupesi tuntumaan siltä etten pääse ylös, niin otin heti tiukan. En edes harkinnut tekeväni seuraavaa muuvia, sillä silloin voisin tippua. Tällä tavoin jatkoin kiipeilyä välillä köysittelin ja välillä boulderoiden. Nälkä kasvoi syödessä ja ennen kuin huomasinkaan ensimmäinen seiskan reitti oli kiivetty. Jokin sanoin kuvaamaton tunne valtasi minut pääsin jotain mitä osa tällä seudulla pidempään kiivenneet eivät olleet menneet. Se oli hetken huumaa olin ylpeä saavutuksestani ja samalla halusin lisää. Hetken kestävää iloa vastaan olin valmis tekemään lisää töitä, jotta pääsisin taas vaikeampia reittejä.  Silloin tiesin olevani lopullisesti koukussa. Halusin ja haluan vieläkin löytää omat rajani, testata mihin tällä kropalla pystyy.

Kun oma innostus kiipeilyyn kasvoi miehen väheni, ja lopulta huomasin käyväni yksin kiipeilemässä. Se oli molempien kannalta hyvä ratkaisu, nyt en väkisin raahannut miestä jonnekin missä hän ei viihtynyt ja itse sai keskittyä täysillä kiipeilyyn. Opin myös työstämään päätäni ja kiipeilyssä tapahtui edistystä. Kaikki alkoi olla kohdallaan ja vuodesta 2012 piti tulla paras vuosi ikinä, jolloin treenaan systemaattisesti ja nostan kiipeilyni uudelle tasolle. Elämällä on hassu tapa muuttaa suunnitelmia, ja välillä kapuloita heitetään rattaisiin ihan vain testatakseen miten selviät uudesta tilanteesta. Vuoden 2011 lopulla sain tietää olevani raskaana, samaan aikaan iloitsin suuresti, sillä vauva oli toivottu, mutta sisäinen kiipeilijä kirkui pelosta. Miten käy kiipeilyn kun maha kasvaa, joudunko olemaan 9 kk ilman kiipeilyä? Entäs elämä sen jälkeen, voiko vauva olla mukana kiipeilyreissuilla? Pikaisen googlailun jälkeen huomasin monet naiset ovat jatkaneet rakasta harrastusta loppumetreille asti ja sen jälkeen eli kiipeily voi jatkua tosin pieniä muutoksia joutuu tekemään mahan kasvaessa.

Niin siinä sitten kävi, jatkoin kiipeilyä ja treenausta koko raskauden ajan. Suurimmat muutokset jouduin taas tekemään pääkopassani, boulderoidessa oli ehdoton tippumiskielto ja alaköysittelyn lopetin raskausviikolla 12. Pää ei yksinkertaisesti kestänyt enää ajatusta tippumisesta köyteen. Yläköydellä kiipeily oli mukavan paineetonta enkä stressannut pääsinkö reitin ylös kunhan kiipesin. Raskauden aikana opin nauttimaan jokaisesta hetkestä jonka vietin seinällä, sillä koskaan ei voinut tietää millainen olotila huomenna olisi. Elokuussa 2012 poika syntyi, ja olin onnesta soikeana uudesta tulokkaasta. Kun pari kuukautta oli kulunut synnytyksestä, oli ensimmäiset hapuilevat kokeilut seinällä. Kroppa ei tuntunut samalta kuin ennen, mutta halu kiivetä ei ollut hävinnyt minnekään. Olen ollut onnekas, kun poika on sosiaalista tyyppiä ja tykkää tarkkailla ympäristöään, siksi olen pystynyt ottamaan pojan mukaan kiipeilyhalleille. Nyt käyn useamman kerran viikossa kiipeilemässä pojan kanssa, ja hyvin on mennyt. Lapsen mukaan ottaminen vaatii ymmärtävän yhteisön ja kavereita, jotka voivat vahtia lasta sillä aikaa kun äiti rimpuilee seinällä. Onnekseni tältä seudulta löytyy molemmat. Siinä se nyt oli lyhyt katsaus miten ajauduin tähän tilanteeseen, jossa omat kiipeilylliset unelmat odottavat vielä täyttymistään ja lapsi on tullut osaksi elämääni. Mielestäni vanhemmilla on oikeus omiin unelmiin ja lapsen syntymän ei tarvitse muuttaa mitään, vaan lapsi kulkee mukana niin kiipeilyhalleille kuin ulos kallioille. Tätä filosofiaa yritän itse toteuttaa ja nähtäväksi jää miten onnistun siinä.

Ensi kesä jatketaan tämän reitin parissa