lauantai 27. huhtikuuta 2013

Erään reitin tarina


Reittejä on erilaisia. On lyhyitä, pitkiä, släbejä, hänkkejä, krimperi reittejä ja kahvaralleja. On sellaisia joita tanssit ylös, ja niitä joissa jännität jokaista lihastasi vain pysyäksesi seinällä. On sellaisia joissa tunnet itsesi vahvaksi kuin leijona, ja sitten on niitä reittejä joilta lennät ensimmäisestä muuvista. On reittejä, jotka pelottavat tippumisen takia tai muuten vaan. On paskoja reittejä ja on hienoja reittejä. Osan reiteistä kiipeät vain kerran elämässä, ja sitten on niitä joihin palaat uudestaan ja uudestaan. Jotkut reitit opettavat uusia muuveja toisten ollessa tylsiä toistoja aiemmin kiivetyistä. On reittejä jotka haastavat niin henkisesti kuin fyysisesti.  On hyvän mielen reittejä, jotka saavat hymyilemään. Sitten on niitä joilla pidättelet itkua tuskastumisen, oman huonouden tai pelon vuoksi.

Joskus reittiin voi liittyä tunteita tai ne ovat tärkeitä jostain muista syistä. Se voi olla legenda, osa historiaa, jonka kaikki haluavat kiivetä tai siihen voi liittyä muistoja. Se voi olla reitti jota olet katsellut, kun itseäsi paremmat kiipeävät sitä leikitellen ylös ja salaa haluat pystyä samaan. Minulla oli juuri yksi sellainen reitti, Tommy Taberman 7a+. Kiipeilyn alku taipaleella huokaillen katselin, kun kokeneemmat nousivat sitä ylös sujuvasti ja helpon näköisesti. Reitti oli pumppaavan näköinen suorastaan äijämäinen, joka tulisi vaatimaan voimaa ja uutta tekniikkaa. Alkuun olin varma, että en naisena edes pystyisi siihen. No, joo kiipee naiset nykyisin 9a:ta, mutta ei meidän lähikalliolla. Kuitenkin olin päättänyt, että kiipeän tuon reitin ihan vain todistaakseni itselle että pystyn siihen. Tiesin, että reitti haastaisi minut niin fyysisesti kuin henkisesti.

Niinhän se teki, siitä muodostui reitti jota projektoin pitkään. Parin kesän aikana tuli useampia kertoja roikuttua reitillä. Sitä turhautumisen määrää on vaikea kuvata. Sen jälkeen kuin sain kehiteltyä jotenkin toimivan betan, joka kerta olin varma tänään se menee, mutta ei. Reitti oli toista mieltä. Saatoin tippua mistä kohdin tahansa kolmannen ja kuudennen klipin välistä. Juuri, kun luulin osaavani jonkun kohdan joku toinen kohta muuttui vaikeaksi. Kyseinen reitti opetti kyllä projektoimaan, ja yrityksiä tuli enemmän kuin millekään reitille aikaisemmin.

Sitten tuli se päivä, kun reitti meni ja pääsin tuskastani. Huokaisin helpotuksesta ja siirryin eteenpäin. En kiivennyt reittiä enää sinä kesänä. Seuraavana kesänä olin raskaana, ja jostain sain päähäni koittaa reittiä. Ei hyvää päivää, ei ollut kyllä menossa. Eikä ihme, raskaana ei oikein ole keskivartalo hallinnassa ja painoa on enemmän. Se siitä sitten.

Pieniä perhosia oli vatsassa, kun ensimmäisen kerran tänä vuonna kävelin reitin alle. Tiesin sen testaavan nykyistä kuntoani, pari vuotta sitten se oli pumppaava reitti joka vaati minulta paljon ylös pääsemiseen. Ennen kuin lähdin kiipeämään huikkasin kaverilleni nyt lennetään, kun oletin työstäväni reittiä pitkään. Kuinkas kävikään, lähellä oli että olisin kiivennyt reitin jatkojen vienti reissulla. En muistanut yhtä jalka otetta ja tipuin neljännen jatkon jälkeen. Toisella kerralla se siiten meni helpon tuntuisesti.

Jotain kehitystä on siis tapahtunut, ja olen tyytyväinen itseeni. Kun muistelen sitä pientä ihmistä ensimmäisiä kertoja kalliolla, en voi olla ajattelematta miten pitkälle olen tullut ja miten ylpeä olen itsestäni. Minusta on tullut se henkilö joksi halusin tulla vuosia takaperin. Nyt minulla on riittävästi voimaa, tekniikkaa ja kestävyyttä reitin kiipeämiseen. Ehkä nyt on minun vuoroni toimia innoituksen lähteenä jollekin toiselle, sitä itse tietämättä niin kuin seuran konkarit toimivat minulle. Olen hyvin kiitollinen kulkemastani matkasta tämän reitin kanssa, se on opettanut minulle paljon itsestäni. 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Saisinko tämän tanssin?


Ensimmäiseen ulkokiipeilyyn liittyy jotain mystistä, sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Ensin laskee kuukausia, sitten viikkoja ja lopulta päiviä. Kunnes pääset halaamaan kylmää kiveä. Tuntuu kuin se olisi vanhan ystävän kohtaaminen jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Alku on kankeaa kuin virallisissa juhlissa, sitä ei tiedä mitä sanoa ja miten olla. Olenko muuttunut vai onko se muuttunut? Entä jos en pidä muutoksesta, jos se ei olekaan parempaan suuntaan vaan huonompaan? Vieläkö löydämme yhteisensävelen vai huomaanko olevani toiselta planeetalta?

Suuret kysymykset pyörivät mielessäni kun ajelin kiville. Haaveilen keskeneräisen projektin kiipeämisestä ensimmäisellä yrityksellä, mutta samaan aikaan pelkään olevani huonompi kuin ennen. Ensimmäinen kerta ulkona on outo, en tiedä miten päin olisin. Oliko tuo käsiote oikeasti noin pieni ja terävä? Eihän täällä ole jalkaotteita, ei se tossu pysy tuossa. Kuitenkin lämmittely reitillä huomaan rauhallisuutta jota ei viime kerralla ole ollut. Katson rauhassa mistä saan kiinni ja mihin laitan jalat.

Ekalla kerralla ei pitäisi projektoida vaan keskittyä tuntuman hakemiseen. Ajaessa pyöri mielessä vain yksi reitti. Kiven luona katselen otteita, tuosta saa kiinni ja tuosta. En tarkkaan muista miten olen reitin alun kiivennyt, joten lähden rohkeasti kokeilemaan. Koitan nostaa ahterini ylös ja ottaa seuraavasta otteesta kiinni. Kiroan ja tuskastun, ei suju ei. Olen ihan surkea, ei minulla ole voimia tuohon muuviin, en pääse mihinkään. Olen ihan paska ja huonompi kuin ennen. Mietin tossujen myyntin laittamista. Kiroan ja yritän uudestaan ja uudestaan. Nöyrryn, kivi tuntuu suorastaan nauravan minulle. Luulitko tosiaan, että voit noin vain nousta minua ylös? Totean taas omien haaveiden aiheuttavan vain tuskastumista, ja kiven nousuun tarvitaan nöyrää asennetta ja avointa mieltä.

Pieni valon pilkahdus seuraa puolen tunnin jälkeen, huukki lähtöotteelle ja oikea käsi seuraavalle otteelle rauhallisesti ja varmasti. Muutama seuraava muuvi loksahtaa paikalleen ja ollaan samassa pisteessä kuin pari vuotta sitten. Ehkä toivoa on? Se ei ollut tänään, mutta se voi sittenkin olla tänä vuonna. Palaan kotiin häntä koipien välissä, nöyränä. Turhat haaveet projektien kiipeämisestä ekalla kerralla voi unohtaa. Jos olen valmis tutustumaan vanhaan ystävään uudestaan avoimin mielin, niin ehkä löydämme vielä yhteisen sävelen ja tanssimme tämän tanssin loppuun?

torstai 18. huhtikuuta 2013

Color white


Lueskelin kipuilua blogia, jossa Dru kertoi testistä jolla voisi testata millainen kuntoilija olet eli nyt on mahdollisuus löytää omaa persoonallisuuttasi kuvaava väri. Pakkohan se oli itsekin käydä moinen testi tekemässä. Tulokseksi tuli valkoinen. Mitä ihmettä, en varmasti ole valkoinen. Enhän minä pidä edes valkoisesta väristä. Rupesin kuitenkin lukemaan mitä ominaisuuksia valkoiseen kuuluu ja pelottavan moni osui oikeaan.

Disciplined and independent, Whites are self-organized and attracted to physical exercise they can structure at their own pace.

Minäkö muka itsenäinen ja kurinalainen? Niin se vaan taitaa olla, että erityisesti kiipeilyssä koen tekeväni työtä vain itseni takia ja usein oma beta on paras beta. Sen olen tajunnut tässä vuosien saatossa, että etenen omaa tasaista vauhtia. En voi kilpailla muiden kanssa vain itseni, ja siksi koen lähes velvollisuudekseni opettaa itseä treenaamaan, jotta saisin kaiken mahdollisen irti tästä kehosta.

Much thought goes into each element of a White’s exercise program—and a program it is, complete with categories for cardio, strength, and flexibility

Hmm… tunnistan kyllä tuon piirteen itsessäni, ja koen joka päivä huonoa omaa tuntoa kun minulla ei ole tiukkaa treeni ohjelmaa jota noudattaa. Kuuluun niihin ihmisiin, jotka tekevät kaiken mitä treeni ohjelmassa on. Olen kokenut pettäväni itseni, jos en ole pystynyt tekemään jotain treeniä niin kuin olen suunnitellut ollessani matkoilla tai sairaana. Nyt koen, että olosuhteiden pakosta en noudata treeni ohjelmaa vaan pyrin tekemään tilanteen ja fiiliksen mukaan jotain järkevää. Yleensä joka viikko käyn vähintään pari kertaa kiipeilemässä kerran viikossa boulderia projektointia ja campustelua. Köydellä mennään milloin mitäkin. Lisäksi teen joka viikko keskivartalo treenin ja jonkun aerobisen lenkin juosten tai nyt pyöräily kauden alettua myös fillaroiden.

Whites require orderly environments for exercise, which provide the necessary calm for them to relax and receive the mental benefits of exercise as well as the physical.

Olen kyllä huomannut miten tärkeä rauhallinen ympäristö onnistuneelle suoritukselle.  Ihmisten hälinässä on vaikea keskittyä ja erityisesti köysikiipeilyssä tarvitsen pienen rauhoittumisen ennen vaikean reitin kiipeämistä, jolloin käyn läpi reitin muuvit ja keskityn hengitykseen. Kun rupesin pohtimaan ulkoboulder kertoja niin kyllä parhaat kiipeilyt ovat olleet yksin tai koiran kanssa. Mitä se kertoo minusta? Antisosiaalinen tyyppi vai joku joka haluaa välillä rauhoittua metsän keskellä yksinään.

Paljon sai pohdintaa aikaiseksi yksi testi. Tutkistelua sisimpään, uusia huomioita itsestä, joka nostatti hyviä muistoja mieleen. Näitä on kiva tehdä, mutta niitä ei pidä ottaa liian vakavasti.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Syötkö tarpeeksi?


Kävimme tällä viikolla neuvolassa vakiokäynnillä, siellä katsottiin paino, pituus ja pään ympärys sekä juteltiin mitä kaikkea poika osaa. Meillä kontataan, kävellään tuettuna, seisotaan tukea vasten välillä saatetaan irrottaa otekin tuesta tasapainon säilyessä muutaman sekunnin ajan sekä harjoitellaan pinsettiotetta. Lopulta täti kertoi onko lapsi käyrillä vai ei. Neuvolankäyrät tuntuu olevan suurta salatiedettä joita ei näytetä vanhemmille, ei ainakaan meillä päin. Nyt täti totesi kylmästi, että on tiputtu nollakäyriltä alaspäin.

Onhan se loogista, että lapsen kasvu hidastuu kun se liikkuu paljon. Voisin väittää että poju voittaisi ikäistensä konttauskisat, jos sellaiset järjestettäisiin. Sen verran vauhdikasta menoa kiipeilyhallilla on, tuskin moni seitsenkuinen konttaa hallin päästä päähän. Onneksi suhtaudun neuvolan toimintaa vain ohjeistavasti enkä stressaa moisista kommenteista. Silti en voi olla pohtimatta miksi neuvolantäti ei kehunut miten hienosti poika liikkuu ikäisekseen vaan keskittyi painon ja pituuden kasvun hidastumiseen? Itse yritän löytää huonosta kiipeilykerrasta jotain positiivista olkoon se yksi onnistunut muuvi tai hyvin sujunut liidi, niin miksi arkisissa asioissa positiivisten asioiden sanominen on niin vaikeaa?

Sen ymmärrän, että neuvolantädin tehtävä on tarkkailla pojun kasvua, mutta vihjailut omaan painooni on täysin turhia. Tässä yhteiskunnassa, jossa naisilla on muutenkin ulkonäköön kohdistuvia paineita niin onko se neuvolatädin tehtävä myös kommentoida äidin painoa? Joku herkempi voisi ottaa pahasti itseensä moisista vihjailuista, mutta itse menin vain hämilleni kuin täti kyseli syömisistäni. Minähän olen ihan normaalipainoinen ja syön enemmän kuin mieheni. Suurin ongelmani on se että kulutan kaiken mitä syön. Ymmärrän kyllä että neuvolassa ollaan huolissaan äidin jaksamisesta, silti painoasiat ovat mielestäni sellaisia mihin ei tarvitse puuttua. Jokainen varmasti tietää oman tilanteensa, on siihen sitten tyytyväinen tai ei. Tuskin se täti tulisi meille ruokaa tekemään, jos en itse jaksaisi tai ehtisi.

Jokin on pielessä, jos keskitytään tuijottamaan jotain käyriä ultimaattisena totuutena. Ihmisen painoa seurataan heti sen syntymästä asti ja muistetaan huomautella, jos se on muuttunut, milloin sitä on liikaa ja milloin liian vähän. Kehutaan kun ihminen laihtuu, jopa ihannoidaan laihoja ihmisiä ja salaa paheksutaan lihavia. Sitten on ne liian laihat joita tuijotetaan paheksuvasti, sillä on varmasti syömishäiriö. Ei siis ole ihme, jos aikuiset ja lapset kokevat ulkonäkö paineita. Koskaan ei puhuta että joku olisi sopivan painoinen. Olemme jokainen erilaisia ja erirakenteisia, toinen kantaa ylpeänä ylimääräisiä kilojaan, kun toisella on hieman lihaksikkaampi hoikempi ruumis. Niin kauan kun on itse tyytyväinen siihen millainen on, niin kommentit painosta ja paineet ”täydellisen” ruumiin saamisesta voi jättää omaan arvoonsa. Se on jotain, minkä haluan opettaa myös lapselleni.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Levoton mieli


Aurinko paistaa ja lämmittää ilmaa. Se on kohta täällä, niin kuin aina ennenkin. Se on lämmin aalto, joka pyyhkii ylitsesi astuessa ulos. Tunnet jotain uutta mitä et ole tuntenut pitkään aikaan. Huomaat kuinka kroppa muistaa jotain, mitä aivot eivät vielä ole rekisteröineet. Kevät. Sisäkausi alkaa olemaan lopuillaan ja kohta kirmataan ulkona kallioiden ja kivien kimpussa. Sisälläni jokainen solu huutaa ulos, pois tunkkaisista ja pölyisistä halleista. Haluan taas tuntea kylmän kiven sormissani ja auringon lämmön ihollani. Haluan projektoida, kokea tuskastumista ja epätoivoa flow kokemuksia unohtamatta. Haluan iloita hetken, kun opin uutta ja projekti saa päätöksen, sitten siirryn kohti uusia haasteita.

Olen kuin hevonen joka tietää pääsevänsä kohta ulos kirmaamaan virheämmille laitumille, mutta ei vielä. Ei tänään eikä huomenna, kun katson ulos lunta riittää ja jääpuikot roikkuu talon räystäillä. Pian se tapahtuu, joka rauhoittaa vaeltelevaa mieltäni. Ajatukset ovat alkaneet harhailemaan keskeneräisiin projekteihin. Yöllä herään kesken ihanaa unta lapsen kitinään, jossa projektoin lähikallion reittiä. Kesken aamupuuron keiton tajuan miettiväni yhtä boulderkiveä, jossa yksi loistava reitti odottaa nousuaan. Parin viikon päästä pääsen hakemaan pädin talvivarastosta ja sitten kausi alkaa.

Uuden asunnon kallioseinämä tarjoaa pientä kivaa tekemistä. Siitä on turha odottaa löytävänsä 8a projekteja tai edes seiskoja, mutta kuinka moni voi sanoa takapihallaan löytyvän kiivettävää? Pikainen lumikenkäretki paljasti muutaman kivan näköisen helpon linjan, joiden puhdistaminen kutsuu. Tahdon päästä nyt jo kiven kimppuun harjaamaan ja kokemaan ensi nousun ilon. Huokaus, ei vielä. Malta hetki, se on sen arvoista. Päätän hakea toisen kupillisen kahvia, jonka jälkeen suuntaan keiville mankan peittämien otteiden pariin.