Kohti uusia haasteita

Vuosi sitten kaikki oli uutta ja ihmeellistä, epäilin itseäni ja omaa jaksamistani. Poju oli juuri syntynyt ja kiipeily tuntui kaukaiselta haaveelta. Päivän rutiinit koostuivat maitobaarina olemisesta ja vaipan vaihdosta. Lapset kasvavat, niin niillä vain on tapana. Nyt kun katson samaista lasta, se kävellä viilettää hirveää vauhtia ja juttelee niitä näitä omalla kielellään. Meillä ei asu enää vauva vaan yksivuotias taapero, joka tuo mukanaan säkki kaupalla uusia haasteita. Hetkeksi kun selän kääntää löytää poju jotain hyvin mielenkiintoista tekemistä, kuten pöydän päälle kapuamista ja laatikoiden tyhjentämistä. Vanhemmat saavat olla jatkuvasti perässä kävelemässä ja vahtimassa mitä pikkuinen nyt keksii.

Kotona paikat käyvät välillä hyvin tutuiksi ja tylsyy iskee, jolloin osoitetaan mieltä. Onneksi ulkona on paljon asioita tutkittavaksi, ja poju on aina valmis seikkailuun ulkoilmassa. Leikkipuistot tarjoavat hyvää viihdettä  ja erityisesti keinu saa pujun kiljumaan ilosta. Kivet ovat sellainen asia mikä kiinnostaa, ja yhdessä vaiheessa käveltiin mieluummin kivien päällä kuin nurmikolla.

Ulkokiipeilytkin onnistuvat hyvin, kun ihmeteltävää riittää puiden lehdistä, pieniin kiviin, ötököihin ja muiden kiipeilijöiden varusteisiin. Pieni ihminen tutkii reput läpi, jos sieltä löytyisi jotain uutta ja ihmeellistä. Muiden kiipeilijöiden hermoja saatetaan välillä koittaa, kun mikään ei jää tutkimatta, mutta toistaiseksi kiipeilykaverit ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä. Pieni hurmuri osaa selvästi vetää oikeista nauruista, että kukaan ei valita meidän mukana olosta ;) Asia mitä jaksan kerta toisensa perään ihmetellä miten hyvin poju jaksaa olla mukana reissuilla, vaikka useampi tunti kiipeilyä on takana niin silti pikkuinen pyörii hyväntuulisena menossa mukana.

Pojun eka reissu kiville

Mikään maailmassa ei olisi voinut valmentaa minua äidiksi olemiseen. Kärsin kroonisesta väsymyksestä eikä apua siihen ole tulossa varmasti moneen vuoteen, mutta siitä huolimatta olen pysynyt täysin järjissäni. Olen saanut harrastaa omia juttuja ihan riittävästi. No aina voisin tehdä enemmän, mutta useampi kerta viikossa kiipeilyä ja sen päälle muuta liikuntaa on riittävä määrä pitämään tämä äiti täysipäisenä. Uudella tavalla olen oppinut arvostamaan hetkiä jolloin kukaan ei roiku jalassa ja saat juoda kahvikupin rauhassa tai käydä yksin kaupassa. Sitä oppii sietämään jatkuvaa sotkua, kun mikään ei kestä viittä minuuttia pidempään puhtaana kiitos lapsen, eläinten ja miehen.

Omaa aikaa Spiraalin 7a parissa

Vuoden aikana olen saanut kokea enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Elämä on todellakin vienyt meidän perhettä ja olemme jatkuvassa muutoksen tilassa. Mikään ei ole niin varmaan kuin epävarmuus. Useimpina hetkinä olen onnellisempi kuin koskaan. Tunnen itseni vahvemmaksi niin henkisesti kuin fyysisesti. Lapsen oivallukset ja ilo, saavat oman suun hymyyn ja auttavat jaksamaan huonommankin päivän. Tämä mennyt vuosi on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut ja enkä malta odottaa mitä seuraava tuo mukanaan. 

1-vuotias tutkimusmatkailija

Miesten maailma vain onko?

Kiipeily on vielä toistaiseksi hyvin miehinen laji tai valtaosa lajin parissa puuhastelevista henkilöistä on miehiä eikä Joensuun seutu ole poikkeus. Kun aloittelin kiipeilyä ei meitä naisia ollut kuin kourallinen. Olen aina kummastellut mikä saa naiset pysymään poissa seinältä, kun alkeiskurssille heitä ilmestyy kiitettävästi. Onko se kiipeilyn miehinen maailma vai fyysinen puoli joka pitää ja on pitänyt tämän seudun naiset poissa kiipeilyn parista. Pitäisikö naisille olla oma vuoro, jossa voisi olla oma itsensä ilman miehistä painetta suoriutua? Onhan niitä naisille suunnattuja kuntosalejakin. Aloittelevan naisen ei todellakaan kannata verrata itseään pidempään ja vahvempaan aloittelija mieheen, joka voi päästä sellaisia reittejä ylös missä nainen ei välttämättä saa pyllyään ylös patjalta.

Jos tarkastellaan kiipeilyn fyysisiä ominaisuuksia, en tiedä montaa muuta lajia jossa naiset ja miehet voivat tehdä yhtä vaikeita asioita. Maailman huippu naiset eivät paljon häviä greidissä miehille eipä ero ole suuri täällä koto Suomessakaan. Naiset ovat siis yhtä kykeneviä kiipeämään kovaa kuin miehet. Naisilla on omat vahvuudet joihin kuuluu parempi tasapaino, ja moni mies on varmasti kateellinen naisten kyvystä krimpata pienille otteille.

Yksi asia naisten olisi hyvä muistaa, miesten beta ei aina toimi. Kuinka monta kertaa olen kuulut että kokeile näin? Joo, hyvä idea ja parin kerran jälkeen saan usein todeta betan toimimattomaksi omalle kohdalle. Toisin sanoen naisten on parempi kiivetä omalla betalla, kun pituus ja voimat eivät välttämättä riitä samaan tapaan kuin miehillä. Naisten on mielestäni kuitenkin turha käyttää tekosyinä reitin pääsemättömyyteen omaa pituuttaan ja vähäisempää yläkropan voimaa, sen minkä niissä häviää pitää ottaa takaisin luovuudella. Erityisesti ulkona löytyy pienempiä vähemmän käytettyjä otteita ja huukkeja käyttämällä saa käsillä olevan rasituksen jaettua myös jaloille. Sitä on usein kykenevämpi kuin antaa itsensä uskoa ja aina kannattaa yrittää.

Ulkonäkö voi pettää, ja kyllä välillä huomaa aloittelevienkin miesten kuvittelevansa olevan kovia kiipeilijöitä ja pullistellaan kuka on kiivennyt mitäkin. Miehillä on jostain ihmeen syystä kilpailtava asiassa kuin asiassa, kuka vetää monta leukaa, voiko tuonne dynota, ja pääseekö reitin vain kahdella sormella jne. Testosteronin puhuessa tuntee itsensä vähäpätöiseksi, kun leukoja ei nouse ja eikä dynot irtoa. Mieli tekee luikkia hiljaa hallilta kotiin. Tuolloin on parempi muistuttaa itseä olevansa ihan yhtä hyvä, mutta eri asioissa. Monesti vertailut toisiin on ahdistavaa, jokainen on yksilö omine vahvuuksineen. Miehet ja pojat pysyvät poikina, joille leikkimielinen kilpailu sallittakoon.

Yksi asia mitä en ymmärrä on se, että greidi kertoisi kenen kanssa voi kiivetä ja olla ystäviä (onneksi en ole siihen juuri törmännyt). Omalta kohdaltani voin sanoa, että useimmat kiipeilykaverit kiipeävät alhaisempaa greidiä kuin minä. Monista vähemmän kiivenneistä kavereista on tullut todellisia ystäviä, joiden kansa on kiva jakaa ilot ja surut. Ja kyllä, naiset tykkää jutella. Erityisesti useamman naisen porukka saattaa viettää aikaa kiipeilyn parissa monta tuntia, välillä kiiveten ja välillä maailman menoa ihmetellen. Noilla kerroilla suorittaminen jää vähemmälle ja nautitaan hyvästä seurasta. Loppujen lopuksi kiipeily on hyvin sosiaalinen laji, jossa hyvä porukka on tärkeintä eikä se kuka kiipee miten kovaa.  

Tässä hyvä ajatuksia naisten kiipeilystä.

Jalat vie

Suhteeni juoksuun on ollut pitkään nihkeä. Olin lapsena liikkuvainen ja nautin erityisesti pihaleikeistä joissa juostiin. Sitten tuli yläaste ja lukio, jolloin koulu ja muut harrastukset vei voiton. Luonnollinen liikkuminen väheni ja juoksusta koulun liikuntatunnilla tuli pakkopullaa, joka aiheutti hengenahdistumista, punanaamaisuutta ja pistoksia kylkeen. En todellakaan harrastanut juoksua, ja meni useampi vuosi etten ottanut juoksuaskeltakaan. Kiipeilyn tultua kuvioihin, oma kunto rupesi kasvamaan ja aina välillä saattoi muutama juoksuaskel eksyä kuvioon areenalla lämmitellessä.

Jostain kummallisesta syystä alkuraskauden aikoihin päätin, että juoksu on hyvä tapa saada koira nopeasti väsyksiin. Niinpä eräänä päivänä otin koiranhihnan käteeni ja lähdin ulos juoksulenkille. En voi hyvällä omallatunnollakaan sanoa, että meno olisi ollut juoksua tai mukavaa puuhaa molemmille. Koira veti ja minä vikisin perässä välillä äristen koiralle. Aika pian väsyimme molemmat ja pystyimme palaamaan kotiin. Rutiiniksi muodostui reilu puolentunnin lenkki metsäpolkuja pitkin niin, että muita ihmisiä ja koiria ei tulisi vastaan. Seurailin sykkeitä, jotka pysyttelivät kohtuullisissa rajoissa eikä kasvava maha vaikuttanut juoksuun mitenkään. Juoksun tuntuessa siedettävältä, jatkoin juoksulenkkejä ja juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni tunnin lenkin raskaana viikolla 25, vauhti ei kyllä päätä huimannut ;) Jossain vaiheessa kroppa muistutti raskaudesta, ja juoksu jäi liitokipujen takia, mutta palo juoksuun jäi.

Aika pian pojan syntymän jälkeen lähdin liikkeelle, ensin kävellen ja lopulta muutamia juoksuaskelia ottaen. Vaunujen kanssa oli hyvä mennä, kun samalla sai hien pintaan ja pojan nukkumaan. Jalat vei pidemmälle ja pidemmälle, ja pian olin saavuttanut taas pisteen jossa voin juosta tunnin, joka tuntui olevan sopivan pituus. Keho muistutti aika ajoin, jos juoksi lujempaa tai pidempää kipuilemalla, ja en halunnut rikkoa paikkoja juoksulla.

Olen epäsäännöllinen juoksija minulla ei ole tavoitteita, kunhan käyn kipittämässä tietä pitkin niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Välillä on mielessä pyörinyt testata miten pitkään sitä jaksaa juosta, mutta vielä en ole siihen lähtenyt. Viime sunnuntaina koira pääsi tai joutui mukaan, ja juoksun tuntuessa hyvältä lenkki venyi 13 km nopeudella 10,84 km/h. Olen hyvin tyytyväinen, että juoksu ei enää aiheuta hengenahdistusta vaan siitä voi jopa nauttia. Sellaisena sen haluankin pysyvän, jolkottelen silloin kuin itselle sopii ja sen verran mikä tuntuu hyvältä sinä päivänä. Mielestäni juoksu on hyvää aerobista liikuntaa, jolla saa pidettyä jonkinlaista peruskuntoa yllä, ei mitään muuta. Se on hyvä tapa ulkoiluttaa koiraa ja lasta, vaunuista saa hieman enemmän haastetta ylämäkeen. Nähtäväksi jää milloin seuraavan kerran laitan lenkkarit jalkaan ja suuntaan lenkille, jos sää jatkuu sateisena se voi olla hyvinkin pian.