Oivaltamisen ilo

Kauempaa kivi näyttää tyhjältä. Ei sillä mitään otteita ole. Yksinäinen kivi keskellä ei mitään. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin luulot vääriksi. Kyllähän siellä on otteita, mutta onko niitä riittävästi kiven päälle kiipeämiseen? Kiven löytäjä aloittaa harjaustalkoot, sammal lentää ja multa pölisee. Jokaisella harjan vedolla paljastuu jotain lisää, pieniä otteita joita ei heti huomaa. Vihdoinkin voi olla täysin vakuuttunut, että kiven päälle kiipeäminen on mahdollista.

Puhdistus on vasta ensimmäinen vaihe reitintekoa. Kun kaikki mahdolliset otteet on harjattu esiin, niin viimeinkin on aika ruveta kiipeämään. Ensinousuun liittyy omaa mystiikkaa. Miten reitti menee ja onko se ylipäätänsä mahdollinen minulle tai jollekin muulle? Lisäksi oman säväyksen ensinousuun tuo mahdollisuus jättää oman jälkensä kiipeilyskeneen nimeämällä reitin. Miten keksiä maailmankaikkeuden pähein nimi reitille?

Mutta palataan itse kiipeämiseen ja reitinlukuun. Reitinlukutaito on jotain, mitä ei voi opettaa etenkin, kun kyse on onsightista eli reitin kiipeämisestä ilman ennakkotietoa. Kiipeilykollega kirjoitti hyvän jutun saittaamisesta, joten en mene siihen sen enempään. Reitinlukutaito tulee kokemuksen myötä, mitä enemmän kiipeät sitä enemmän sinulla on kokemusta erilaisista tilanteista ja muuveista. Tällöin todennäköisesti osaat myös soveltaa oppimiasi asioita uusilla reiteillä.

Reitinlukeminen voi toisinaan olla haasteellista ja pienet otteet jäävät helposti huomaamatta. Toisaalta sekään ei ole hyvä, jos otteita on paljon ja itselle toimivan betan löytäminen voi kestää pitkään. Uudelle reitille mentäessä onkin hyvä tutkia kaikki mahdolliset otteet tarkkaan, ja miettiä miten siihen otteeseen voisi mennä. Muuvien visualisoiminen etukäteen on hyvä idea, mutta toisinaan otteet eivät ole niin hyviä kuin miltä ne alhaalta päin näyttävät ja monesti suunniteltua betaa joutuu muuttamaan lennosta. Joku on joskus verrannut kiipeilyä shakin peluuseen, jossa on useampi liikkuvatekijä eikä yhtä ainoaa ratkaisua, mutta tavoite on sama selvitä voittajana kaksintaistelusta.

Usein (ainakin itsellä) oikean betan löytäminen on pienestä kiinni. Se voi olla jalan asento tai paikka sentin ylempänä, mikä lopulta ratkaisee pääsenkö reitin ylös vai en. Oivallus reitistä voi tulla juuri silloin, kun makaat sängyssäsi ja sinun pitäisi käydä nukkumaan, mutta ajatukset vaeltavat vielä ulkona reitillä. Oikean betan löytäminen saa aikaan riemunkiljahduksia. Kyseessä on useammalle kiipeilijälle tuttu tunne se, kun tajuat viimein pystyväsi kiipeämään reitin. Tämän jälkeen kyse on sitten omasta tahdosta, kestävyydestä, voimasta, säästä, planeetoiden asennosta tai jostain vielä mystisemmästä asiasta. Toimivan betan löytämisen jälkeen pitää vain käydä kokeilemassa, onko tänään se päivä kun reitti menee?

Tähän hienoon reittiin löytyi muuvit, mutta nousu jäi vielä odottamaan parempaa päivää.

Kerrottakoon vielä, jotta ei jäisi kenellekään epäselväksi, en ole löytänyt uutta mahtavaa kiveä tai kalliota Joensuun seudulta (mökin seudulla on potentiaalia, mutta se on toinen tarina se). Sen sijaan tein jokin aika sitten elämäni ensimmäisen boulder FA:n Selkien kivellä, joka innoitti pohtimaan reitinlukutaitoa.

Nimesin reitin sahapistiäiseksi ja vaikeutta jotain 6c:n verran.

Astu ulos

Comfort zone, jokainen kiipeilijä tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Tehdään vain niitä asioita joissa on hyvä ja jotka tuntuvat hyvälle. Pysytään siis mukavuusalueella. Vähän samaan tapaan kuin joku ostaa aina samaa juustoa, koska se on tuttua ja turvallista. Ajatus siitä, että pitäisi haastaa itsensä kokeilemaan jotain uutta pelottaa. Entä jos en pidä siitä, en osaa tai epäonnistun siinä mitä olen yrittämässä.

Kyseessä on luonnollinen reaktio. On siis parempi pysytellä siinä minkä tietää turvalliseksi kuin astua tuntemattomaan ja mahdollisesti kuolla. Vai onko? Evoluutio suosii kokeilemista. Jos kaikki yksilöt tekisivät aina samalla tavalla, mitään uutta ei ikinä olisi kehittynyt eikä tätä tekstiä varmasti olisi olemassa. Yksilöt jotka uskaltavat haastaa ja kokeilla jotain uutta vievät kehitystä eteenpäin ja lopulta syntyy uusia lajeja, jotka ovat löytäneet uuden oman ekolokeron.  

Astuminen ulos mukavuusalueelta kehittää yksilöä. Se saa uusia kokemuksia, joista osa voi osoittautua hyvinkin hyödylliseksi sen selviytymisen kannalta ja osa taas ei. Luonnossa lajeja muutokseen ja kokeiluun ajaa usein kilpailu, pedot ja loiset. Meillä ihmisillä harvemmin pedot tai loiset ajaa kokeilemaan uusia asioita, mutta kilpailulla voi olla merkitystä tässä asiassa. Kukapa meistä ei olisi joskus katsellut, kun joku toinen tekee saman asian paremmin kuin sinä itse. Väkisinkin herää halu näyttää, että osaa itse tehdä saman ja vielä paremmin.

Kuitenkin useimpia ihmisiä taitaa motivoida yksinkertaisesti halu kehittää itseään.  Enkä minä ole siinä poikkeus. Kiipesin pitkään useamman kesän pelkästään köydellä, eikä boulderointi ulkona kiinnostanut pätkääkään. Nyt kun olen astunut pois tutusta ja turvallisesta köysikiipeilystä, huomaan oppineeni joitain uutta. Olen saanut rohkeutta ja itsevarmuutta toimia yksin kivillä. Siinä missä vanhan minän puntti rupesi tutisemaan heti kun jalat irtosi maasta, niin nyt tilalle on tullut henkilö joka uskaltaa yrittää vaikka epäonnistumisen mahdollisuus velloo ilmassa.

Muuvivarastoni on kasvanut samoin sormivoimani. Olen tänä keväänä monta kertaa yllättänyt itseni kiipeämästä kiven päälle josta olin varma, että en osaa tai pysty sinne menemään. Olen pyrkinyt pitämään avoimen mielen ja ottanut jokaisen kohtaamani reitin vain reittinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta). Käsitys greidistä on hämärtynyt mielessäni entistä enemmän jokaisen uuden nousun myötä. Reittien nimillä ei ole merkitystä, muistan vain muuvit ja tunteet mitä sen ylös pääsemiseen on liittynyt.

Muistan ne ihmiset jotka ovat olleet mukana, en sitä miten monta yritystä mihinkin reittiin on mennyt. Muistan ne hetket, kun olen tajunnut miten reitti menee ja olen saanut sen kiivettyä. Uuden oppiminen on ollut kaikin puolin palkitsevaa, ja en malta odottaa milloin pääsen taas testaamaan omia taitojani köyden parissa. Kelien lämmetessä alkaa mieli haluta enemmän köyden pariin. Minulla on mielessä muutama hyvä testireitti joihin voisi käydä viemässä jatkot, jos vaan saan kaverin köyden toiseen päähän.

Tunteiden myllerrys

Pystynkö mä siihen? Kyllä olet tehnyt kaikki muuvit. Meneeköhän se tänään? Sitä ei tiedä, jos ei käy koittamassa. Mitä jos epäonnistun ja enkä vieläkään pääse reittiä? Mitä sitten, käyt vain uudestaan koittamassa. Mitä, jos en ikinä pääse sitä, se on kuitenkin vaikein boulder reitti mitä olen koittanut? Sä pystyt siihen, se on vain reitti muiden joukossa eikä siinä ole mitään ihmeellistä, greidi on vain numero.

Paljon ajatuksia pyörii päässä, kun ajelen kohti projektia. Projekteilla on hassu tapa  jossakin vaiheessa muuttua henkiseksi taisteluksi. Kun saavutat sen pisteen, jossa olet tehnyt kaikki muuvit teidät pystyväsi siihen, mutta milloin saat tehtyä kaikki muuvit putkeen on toinen kysymys. Silloin kiipeilystä ja yrityksistä tulee henkisiä. Lataat itsesi siihen mielentilaan, et nyt se menee. Puristat hieman enemmän ja vain vedät ne muuvit läpi, simple right? Jännitystä on ilmassa ja rentous on poissa. Reitin kiipeämisestä on tullut suoritus.

Siitä se alkaa, Kardemumma.

Pyrin tekemään muuvit mekaanisesti, tiedän jokaisin muuvin, miten minun pitää ne tehdä, että reitin ylös pääseminen olisi mahdollista. Lähden yrittämään, ja kaikki tuntuu vaikealta muuvit eivät tule luonnostaan ja tipun pädille ennen kuin pääsin edes kunnolla alkuun. Suutun ja turhaudun, tuleeko tästäkin kerrasta taas vain muuvien opiskelukerta. Enkö vieläkään saa tätä reittiä kiivettyä? Yritän uudestaan yhtä surkealla tuloksella. Harkitsen betan vaihtamista, mutta totean sen turhaksi. Kysymys ei ole betasta, vaan päästä ja sen luomista odotuksista.

Miten jonkun reitin voi päästä, jos lähtiessä on mielessä vain lopputulos? Toteutus uupuu. Tosiasiahan on, että alun ja lopun välissä on ne muuvit. Ne pienet kiteet joihin puristan käsillä jalkojen työskennellessä alhaalla kristallien päällä. Huokaan, katson oikean käden etusormea, sen nahka ei tule kestämään edes tuntia pieniä kiteitä. Kaivan teippirullan esiin ja kiroan mielessäni, että tähän sitä on tultu. Pitää tulla projektin alle valmiiksi huonoilla nahkoilla. Mä vihaan teippien kanssa kiipeilyä, koska tuntuma häviää ja teippi luistaa aina joissain vaiheessa sormesta.

Hengitän muutaman kerran syvään, ennen kuin otan lähtöotteista kiinni. Tunnen kiven viileyden tuulen puhaltaessa kylmästi, silti kroppa on lämmin vaikka lämpötila on juuri ja juuri viisi astetta. Laitan jalat tutuille paikoilleen ja nostan ahterin pädin päältä. Taas sitä mennään. Siirrän oikeaa kättä ja jalka lipsahtaa, ja kiroan mielessäni tässä se taas oli. Kaikesta huolimatta jatkan, käsi muuvi toisensa perään menee oikeaan kohtaan, ja jalat tekevät työtä niin kuin niiden pitää.

Vasen käsi hakee krimpperiä.

Huomaan saaneeni kiinni isosta oikean käden otteesta, ja edessä olisi yksi haastava muuvi jäljellä vasemman käden krimpperin löytäminen. Käsi hakee ja hakee, kunnes olen vakuuttunut sen olevan oikeassa kohtaa. Hah, tämänhän on sujunut yllättävän hyvin. Enää on muutama muuvi jäljellä. Oikea käsi hakee väliotetta ja se pysyy, sitten vain jalkojen fiksaus ja veto kanttiin kahvalle. Mitä ihmettä? Käsi jäi kiinni. Nopeasti siirrän vasemman käden ylemmäs paremmalle otteelle. Hengitän syvään pari kertaa, ennen kuin lähden etenemään kiven päälle.

Veto oikealla kädellä kanttiin lähdössä.

Tunne kiven päällä on uskomaton. Tärisen, mutta en pelosta vaan ilosta eivätkä kyynelet ole kaukana. Tein sen mitä en uskonut pystyväni tekemään. Epäilin omia kykyjäni, vaikka sisimmässä tiesin pystyväni siihen ja tiedän pystyväni kiipeämään vielä vaikeampia reittejä. Todistin itselleni pystyväni johonkin uuteen, vaikka kyseessä on vain uusi kirjainnumero yhdistelmä, niin jostain syystä se oli tärkeä saavutus. Onnistumisen ja epäonnistumisen välillä oli se ero, että en odottanut pääseväni ylös vaan kiipesin muuvi kerrallaan. Pää ei keskittynyt lopputulokseen vaan siihen mitä olen juuri nyt tekemässä.

Kävelen kauppaan ruokaostoksille, huomaan hymyileväni ja ajatukset pyörivät vieläkin kivellä. Vastaan tuleva nainen katsoo kummissaan. Mietin omaa saavutustani, suurin osa ihmisistä ei voi käsittää tällaisen tapahtuman merkitystä. Niille kiven päälle kiipeily kuulostaa lasten leikkimiseltä, jossa ei ole mitään järkeä. Onneksi on ne kiipeilykaverit, jotka tietävät ja ymmärtävät mistä puhun.

Mennyt viikko

Viime viikko vierähti ohi kuin varkain. Yks kaks huomaan sunnuntain tulleen ja huomenna olisi työpäivä. Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein kuluvat? Alkuviikko oli vielä normiviikko johon kuului töiden lisäksi pitkästä aikaa sisäkiipeilyä. Tämä kevät on sujunut enemmän ulkoillessa ja taisin huhtikuun aikana käydä peräti kolmesti sisällä kiipeilemässä. Hassua, miten mieli vain vetää ulos kun kelit sen sallii. Virkistävää oli kiivetä köydellä, tosin sain huomata kestävyyden heikentyneen. Jos ennen läpsyttelin helpompia reittejä areenan kattoon helposti useamman reitin illassa ilman suurta pumppia, niin nyt pumppi iski todella nopeasti eikä sitä saanut pois. Lohduttaudun ajatuksella, että harva ulkokallio reitti on yli 20 metriä, joten ehkä peli ei ole täysin menetetty kesän köysittelyjä ajatellen. Toisaalta kestävyys on helppo treenata takaisin sitten, kun sitä tarvitsee.

Niin pitäiskö se tässä liidata...

Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä yrittämään

Vappua viettettiin mökillä ulkoilun merkeissä pihatöitä tehden, hiekkakakkuja rakennellen ja hurjasti keinuen. Perjantaina sain omaa-aikaa ja kävin kiipeilemässä Imatran Kurkvuorella. Sieltä löytyy siistin näköinen kiven murikka joka on toisen kiven päällä, niin pakkohan sitä oli käydä ihmettelemässä paikan päällä. Kyllähän se näytti paikan päällä yhtä hienolta kuin kuvissa ja paikka oli ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Päivän vielä kruunasi kauden ekan seiskan reitin kiipeäminen, niin hymy oli kyllä tällä tytöllä herkässä paluumatkalla. Ikävästi toinen seiska jäi lähelle, no onpahan joku syy palata sinne.

Vasemmasta reunasta meni kiva linja ylös, mutta oikea reuna oli taas hyvin likainen, ja kiivetessä sai pouhdistella otteita.

CharmAntti

Mökillä ollessa innoistuin vielä pojun kanssa putsailemaan kiveä. Pikku seinämä, jossa saa tehtyä muutaman napakan muuvin. Ei siis mitään mailmaa mullistavaa, mutta paremman tekemisen puutteessa toimii kyllä.

Harvoja hänkkiseiniä mitä mökin takamaastosta löytyy.