keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ansaittu lager

Se oli joskus vuonna 2011, kun ensimmäistä kertaa kävelin Haukkavuorelle kiipeämään. Toki olin käynyt kallion päällä useampaan otteeseen muksuna vanhempien kanssa ihailemassa maisemaa, mutta en ollut aikaisemmin katsellut kalliota alhaalta päin. Kallion pääsektori on aivan järven vieressä, joka tuo kuumana kesäpäivänä mukavan viileän tuulahduksen. Pääsektorin hänkkireitit näyttivät hienoilta, mutta niin vaikeilta ettei omat rahkeet riittäisi niihin. Kiipesin niitä helpompia kuutosen reittejä ja yhden seiskan ennen kuin uskalsin lähteä etsimään itselle sopivaa projektia.

Ihan perältä löysin reitin joka tuntui kutsuvan minua Peruslager 7b+. Reitin projektointia aloittaessa en todellakaan arvannut mitä sen kiipeäminen todella tulisi vaatimaan. Kyseessä ei ole mikään maailmanluokan tähtireitti eikä varmasti vaikein reitti greidilleen, mutta siinä oli jotain mikä kiehtoi minua. Alun herkkä krimppi beta tarkoin vedoin oli jotain missä olin hyvä ja pitkä loppusläbi takaa sen ettei vaikea osuuden jälkeen saa paukutella henkseleitä ennen ankkuria. Ensimmäisellä kerralla taisin päästä lipan kohdille ihmettelemään et miten ihmeessä siitä saa klipin tehtyä. Viidennestä klipistä muodostui ongelma tuona kesänä enkä tuntunut löytävän siihen hyvää betaa mistä saisin jatkon laitettua ja klipin tehtyä. Loppu syksystä reitti rupesi olemaan siinä pisteessä, että se voisi vaikka mennä jos joku vain laittaisi viidennen jatkon paikalleen. Olin löytänyt otteen josta yltäisin klippaamaan, mutta en saisi laitettua jatkoa pulttiin. Hyvästä yrityksestä huolimatta en enää tuona vuonna päässyt reitille, ja jouduin myöntämään itselleni, että ensi vuonna nähdään.

Peruslagerilla vuonna 2011, kun rastat oli vielä lyhyet ja usko reitin lähetykseen kova.

Noh, siinä vierähti sitten muutama vuosi ennen kuin palasin reitille erinäisistä syistä johtuen. Noina vuosina reitti aina välillä palasi mieleeni. Erityisesti, kun katselin kuvaa joka oli otettu kyseiseltä reitiltä ja mietin, että joku päivä minä kiipeän tuon reitin. Jostain syystä en koskaan epäillyt ettenkö saisi reittiä kiivettyä vaan olin ensimmäisestä kerrasta asti täysin varma, että minä tulen kiipeämään Peruslagerin. Tuo usko sai minut palaamaan reitille loppu kesästä 2015, jolloin olin kiivennyt samantasoisia reittejä jo pari kappaletta. Olin vakuuttunut, että reitti menee heittämällä. Kuinkas sitten kävikään. Reitti antoi turpaan ensimmäisellä keralla todella pahasti. Työstäminen kuitenkin eteni ja reitti rupesi olemaan hyvin lähellä sendausta. Se on jännä miten käy ihmiselle, joka innostuu jostakin hieman liikaa. Sitä saattaa unohtaa elämän perusasioita kuten levon merkityksen ja siitä ei yleensä hyvää seuraa. Eikä tässäkään tapauksessa vaan syksyä kohden kiipeilyni laski kuin lehmänhäntä. Sen sijaan, että olisin myöntänyt itselleni, että kropassa ja erityisesti vasemmassa kädessä ei ole kaikki kohdallaan yritin vain puristaa enemmän. Reitti ei mennyt ja kiipeily tuntui vaikealta ja raskaalta.

Jouduin talven ajan pohtimaan omaa kiipeilyäni uudelleen olkapäätä ja kättä kuntouttaessa. Keväällä 2016, kun oli aika mennä ulos tunsin itseni heikoksi ja huonoksi, mutta päätin että minulla on aikaa. Asetin itselleni tavoitteen, että minun pitää olla 7b-c kunnossa syksyllä ja Peruslagerin on aika taipua. Kevään ensimmäinen kerta reitillä toukokuussa tuntui lähinnä surkuhupaisalta, sillä en pystynyt tekemään läheskään kaikkia muuveja. Olin täysin hukassa ja kiipeilykaverinkin totesi, että nyt  sinun kiipeily ei näytä siltä miltä se yleensä näyttää. Joo, ei näyttänytkään varmuus oli poissa ja haparoin lähes joka muuvissa. Tunsin itseni voimattomaksi. Siitä huolimatta palasin reitille parin viikon päästä ja reitti rupesi taas tuntumaan mahdolliselta. Kesäkuussa en käynyt haukkiksella ollenkaan vaan seuraan kerran menin reitille heinäkuussa. Kaikki muuvit kyllä meni levon jälkeen, mutta yksi pitkä muuvi oikealle saideriin tuotti jostain syystä suuria ongelmia. Työstin kyseistä muuvia tuon kerran useampaan otteeseen ja seuraavalla kerralla sain reitin kiivettyä jo yhdellä levolla. 

Elokuussa alussa sadesää taas pilasi yhden kokeilu kerran ja kiipesin reitin yhdellä levolla täydessä vesisateessa. Tämä valoi lisä uskoa siihen, että reitti menee tänä kesänä. Taas kului pari viikkoa ja olin seuraavan kerran reitin alla. Jotain oli tapahtunut heti jatkoja viedessä tunsin itseni vahvaksi ja muuvit tulivat helposti. Toinen yritys loppui vähän ennen viidettä jatkoa. Kolmannella sain viidennen klipin tehtyä ja olin kahta muuvia vajaa, että olisin päässyt lipan päälle lepäämään, mutta jalka lipesi alta. Kirosin ja kovaa! Ensimmäistä kertaa pääsin näin pitkälle ja sitten mokaan kohdassa jonka piti olla jo varma ettei siitä enää tiputa. Noh, ei siinä auttanut muuta kuin psyykata itsensä uuteen yritykseen ja miten kävi. Tipuin uudestaan samasta kohdasta. Viidennellä yrityksellä ei ollut enää paukkuja jäljellä. Kävelin taas pettyneenä vailla onnistumista reitiltä. Pettymys vaihtui kuitenkin nopeasti itseluottamukseen, että reitti menee ja todellakin nyt se oli lähempänä kuin koskaan. 

Työstö video tuolta reissulta.



Syyskuun kuudes päivä oli aurinkoinen ja aamu valkeni hyvin viileänä. Yökosteutta oli vielä ilmassa ja kasvien oksilla, kun kävelimme kohti kalliota. Aamu tuntui suorastaan kylmältä ja päässäni takoi yksi asia, että lämmittele kunnolla ennen kuin lähdet Peruslagerille. Kuminauhajumppa ja kyykkyjä tehdessä veri rupesi vähän virtaamaan ja olin valmis laittamaan tossut jalkaan. Klippailin parit ekat jatkot ongelmitta, mutta sitten neljällä sormet jäätyivät ihan täysin ja tipuin köyteen. Siinä köydessä roikkuessa palauttelin tuntoa sormiin, ja mietin miten tänään kiipeily tuntui niin vaikealta. Sain jatkot kuitenkin vietyä yhdellä levolla, vaikka kiipeily tuntui  tuskaiselta myös helpolla loppusläbillä. Kaveria varmistaessa tuli kunnon lepo ja pelkäsin päässeeni jo jäähtymään liikaa. Sormet vaan lämpimäksi ja takaisin reitille. 

Muuvit seurasivat toisiaan enkä mokaillut missään kohdassa. Ennen kuin huomasinkaan olin viidennen klipin kohdilla. Oikea käsi tulee pienelle krimpperilla ja vasen sen viereen. En tuntenut onko ote hyvin, mutta päätin luottaa siihen että sormet osuivat oikeaan kohtaan ja puristin kovaa. En tippunut ja sain klipin tehtyä. Nostin oikean käden ylöspäin ja laitoin vasemman jalan otteelle josta se oli edellisellä kerralla luistanut. Painoin jalalla kovasti ja sain vasemman käden otteelle. Enää oikea jalka ylös sivulle sitten oikea käsi vasemman vierelle ja vasen käsi kauemmas saiderille. Oikean jalan siirto lipan päälle ja jalan päälle nousu. Olin päässyt lipan päälle tippumatta. Hengitin syvään enää oli kymmenen metrin loppusläbi jäljellä. Joka muuvissa hoin itselleni: Älä nyt mokaa ja laita ne jalat tarkasti! Enkä mokannut ja sain vihdoin pisimpään kestäneen projektin kiivettyä. Huokaisin helpotuksesta ja tuuletukset olivat sen mukaiset.


En voi kuin olla kiitollinen kaikille niille tyypeille, jotka ovat olleet varmistamassa minua tuolla reitillä, sillä ilman heitä en olisi ikinä tätä reittiä voinut kiivetä. Parhaimmillaan kiipeilykaverit ovat tulleet vain ja ainoastaan varmistamaan minua, kuinka mahtavaa se on! Nyt voin hengähtää hetken ennen kuin aloitan uuden projektin. Toivottavasti se on hieman lyhyt kestoisempi kuin tämä. En valitettavasti nauttinut lageria illalla vaan join APA:n kun sellainen sattui kotoa löytymään, mutta se maistui sitäkin paremmalle.

Tälläinen peruslager odottaa vielä nauttimista :)